keskiviikko 18. lokakuuta 2017


Tässäpä tilaisuuteni vihdoinkin onnistua jämälankojen vähentämisessä ilman että päädyn ostamaan lisää lankoja.
Innoissani valitsin heti sopivat langat. Vaikka myönnettävä on, että ensikertalaisena yhteisneulonta ja aiempien epäonnistuneiden kokemusten vuoksi myös kirjoneulonta pikkuisen jännitti.
Tänään se alkoi.
Kaikkien huonojen uutisten ja stressin keskellä. Kuitenkin neulominen oli, kuten Tiina toivoikin, ihanaa, rentoa ja tuli hyvä mieli.
Olen varma,13 neulotun kierroksen jälkeen, että näistä tulee lempisukkani.
Nyt hieman huolettaa vain pääteltävien lankojen määrä.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Sarjassamme lankavarastojen tuhoamista.

Tuli sitten mieleeni, kun toinen sukka oli kokonaan valmis ja toisen sukan varsi puolivälissä, että mahtaako lanka loppua kesken. Ja loppuihan se. Että jos vähän aiemmin olisi ajatellut, olisi voinut tehdä lyhyemmät varret.
Sukat tuli kuitenkin vaivattomasti valmiiksi, kun lankaa oli vielä helposti ostettavissa kaupan hyllyltä. Etten sitten edes nähnyt vaivaa kysellä, jos jonkun tutun lankavarastoista olisi löytynyt ja joutanut käyttööni kyseistä lankaa.
Niin, että ei se lankavarastoni tainnut tämän työn tiimoilta supistua. Päin vastoin.

perjantai 6. lokakuuta 2017

En minä ole kadonnut.
Olen tikuttanut. Kolmosen puikoilla.
Hitaasti, mutta varmasti.

 
Pienelle pitkää villatakkia. Koska hän halusi samantyylisen kuin olen itselleni joskus ostanut.
Liian kauan minulta kesti saada tämä puikoille. Liian hitaasti se valmistui.
Mutta se on valmis. Ihana. Mieluisa. Eikä kutita.
 
(Tämä on jännä vaihe lapsen pukeutumisessa. Kun et uskalla hankkia oikeastaan mitään vaatetta kysymättä lapsen mielipidettä. Mutta vielä äidin maku ei ole ihan yök, koska tämän villatakin lisäksi Pieni on halunnut samanlaiset farkut kuin minulla on.)

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Huomenna on työpäivä. Loma loppuu.
 
On ollut hyvä loma. Ja aikaa.
Huomata apilan, meren ja muita lapsuuden kesien tuoksuja. Kulkea paljain jaloin.
Maata terassin sohvalla, kuunnella keinujen narinaa. Rakastan keinujen narinaa, silloin ei ikävä itketä.
Saunoa ja uida keskellä päivää. Mennä uudelleen uimaan ennen kuin uimapuku ehtii kuivua.
Järkyttää pieniä kulkemalla yöpaidassa puolille päivin.
 
Mutta ompelukone on pölyttynyt koskemattomana koko loman.
 
Loppukesänä pidetyn loman etuna on, että tähän aikaan vuodesta alkaa jo kaipaamaan syksyä. Arkea. Yöt pimenee. Kissa on nukkunut jo viikon ajan yöt vieressäni, valoisat kesäyöt juoksi ulkona.
Huonoksi nimetystä kesästä huolimatta aurinkorasvaa on kulunut kokonainen purkillinen loppuun.
 
On hyvä, seesteinen olla. Siltä minusta nykyään tuntuu. Onnelliselta.
 
Huomenna ennen työvuoron alkua käyn lankakaupassa. Taidan ostaa Pienen villatakkilankojen lisäksi muutaman kerän sukkia, vanttuita ja pipoja varten.
Siskon kanssa varattiin talveksi liput teatteriin.
Saattanen siirtyä vuosien remonttihaaveilusta toteuttamiseen.

Koululaiset lomailevat vielä muutaman päivän. Päiväkotilainen koko viikon.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017


Pienin rakastaa villajekkuja. (Ei, siinä ei ole kirjoitusvirhettä, villajekuiksi hän niitä kutsuu.) Tytön lempijekun, aikoinaan kaupasta ostettu, jäädessä pieneksi halusin kutoa hänelle uuden.
Ohjeeksi valitsin Klompelompen Kullanmuru-villatakin. Pienimmän toiveen mukaisesti nappeja on vain kolme. Eihän hän koskaan napita villajekkua kokonaan. Lankana Dropsin kutittamaton ja pehmeä Baby Merino.
Tässä on monta hyvää ainesta uudeksi lempijekuksi.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017


Mökillä.
Meren tuoksu. Auringon paiste. Lokkien kiljunta. Ja joutsenperhe.
Aamuongella. Juoksulenkillä. Rannalla keinussa. Iltasaunassa. Ja meressä uimassa.
Pienet uivat ja uivat. Uimapuvut eivät ehtinyt välillä edes kuivua.
Luin. Mutta yhtään silmukkaa en kutonut.
 
Vielä viimeiseksi ennen kotiin lähtöä pienet pulahtivat uimaan.
 
Ja kuitenkin niin ihana palata kotiin.
Ensimmäiseksi lämmitetään sauna. Keskellä päivää. Kasvonaamio.
Elämäni taustamusiikkia soittava radio.
Puran tavaroita. Pienet leikkivät.
Ripustan pyykit ulos kuivumaan.
Ennen kaikkea oma sänky. Kahden hyvin pätkittäin nukutun yön jälkeen.
 
Eikä loma ole vielä edes puolivälissä.

perjantai 14. heinäkuuta 2017

 
Se tunne, kun ensimmäisenä virallisena lomapäivänä palaamme kotiin.
Pienten kesäreissut Särkänniemeen ja Puuhamaahan on tehty.
Loma edessä. Aikaa olla. Nauttia. Tehdä mitä huvittaa.
 
Kun en edes osaa ja jaksa valittaa säästä.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

maanantai 3. heinäkuuta 2017

 
Olen ommellut taistellut. Pienelle tunikan PaaPiin kaavalla. Yhteistyö saumurin ja ompelukoneen kanssa ei vain tahtonut sujua.
 

Sitten eräänä iltana, kun olisi jo pitänyt käydä nukkumaan. Innostuin testaamaan uutta t-paidan kaavaa Pienemmälle. Yhteistyö sujui sekä saumurin että ompelukoneen kanssa. Ei taistelua, ei huonoa tikkiä, ei katkottua lankaa.

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Kuka laittaisi minut nukkumaan?
 
On ollut haipakka viikko. Mutu, etten ole käynyt koko viikkona kotona kuin piipahtamassa. Kun muutoinkin täysiin päiviin lisätään pari yllätystä. Eilen se oli Pienemmän päiväkodissa satuttama jalka ja ilta päivystyksessä. Tänään Pienen sairastuminen vatsatautiin.
 
Iltaisin saatuani pienet nukkumaan ja tehtyäni vielä pari hommaa. Istun alas. Tunnistan ajatuksen nukkumaan. Päivän tapahtumat, tekemättömät työt... Pää täynnä ajatuksia. Ja kuitenkin ihan tyhjä. Ainoa ajatus, josta saan kiinni, jonka tunnistan: nukkumaan. Olen väsynyt, mutta käyn kierroksilla.
 
Istun liian pitkään. Kello on jo paljon. Ainoa tunnistettava ajatus nukkumaan, nappaan siitä kiinni useamman kerran.
 
Olisipa joku, joka saattelisi sänkyyn, peittelisi. Laittaisi minut nukkumaan, kun en itse osaa mennä.

maanantai 29. toukokuuta 2017

Kuluneen vuoden aikana. Olen selvinnyt yksin.
Olen koonnut ostamani uudet huonekalut. Asentanut televisioon kanavat. Auttanut poikaa nikkaroinneissaan, ostanut tarvitsemiaan työkaluja.

Monesta olen selvinnyt.
Ajatellut, ettei tässä miestä tarvita!

Mutta edelleen on paljon asioita, joista en selviä:
Autosta ymmärrän vain käynnistyykö se. Pitääkö omituista ääntä. Palaako kojetaulussa jokin ylimääräinen valo. Ja säännöllisesti tuo vaatisi huoltoa ja pientä laittoa ilmenee tämän tästä.
Moottorisahaa en aio opetella käyttämään.
Ruohonleikkuriin pitäisi vaihtaa öljyt.

Tarvitsen minä miestä.
Jakamaan arkea.
Elämään ja toteuttamaan yhdessä haaveita.
Syliä ja suukkoja.

sunnuntai 28. toukokuuta 2017




Lomaviikon viimeiset päivät.

Sateinen, kylmä lauantai.
Aurinkoisiin, lämpimiin päiviin oli jo ehtinyt tottua. Mutta nyt vietetään kotipäivä. Kun ei tarvitse tehdä mitään ja voi tehdä mitä huvittaa.
Kävimme kuitenkin ongella.
Illalla lämmitettiin leivinuuni.
 
Sunnuntai vaikutti herätessä harmaalta. Mutta päivästä tulikin oikein kesäinen.
Ruokailtiin keittiön sijaan terassilla.
Illalla pienten toivomuksesta lenkille. Pienet pyörillä, minä kävellen. Ihan parasta lenkkiseuraa. Ja se vapauden tunne! Valitsivat niin pitkän lenkin, että pidimme riippusillalla tauon ja pienet nauttivat vähän evästä.
Kotiin palasi onnellinen ja sopivasti väsynyt perhe.
 
On ollut hyvä loma. Silti ei suuremmin ole harmittanut huominen työpäivä. Vaikka kuluisihan päivät mukavasti näin joutenkin.
Pienet alkavat koko kesän lomansa viikon kuluttua. Pian on minullakin uusi, pidempi loma.

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Koivut hiirenkorvalla ja suriseva ampiainen.
Istun terassin portailla. On lämmin. Ja hyvä olla.
Katselen pihaa ja siihen unohtuneita pienten pyöriä. Olen onnellinen.
Ajatukset lipuvat. Sekin ajatus, että pian on taas luonnottoman hiljaista, ei tavaroita lojumassa siellä ja täällä unohtuneina pieniltä siivota paikoilleen. Rinnassa kaihertava tyhjyys ja ikävä.
Välillä suljen silmäni. Tuntuu kesältä.
On loma.
Silittämättömien pyykkien vuori odottaa minua sisällä. Odottakoon.
Ei ole kiire mihinkään. Tartun tähän hetkeen, kun on hyvä olla.
 
(Viime yönä ajatukset eivät lipuneet. Ne piinasivat, säikäyttivät nukkumatinkin.)

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Tein pienen reissun pienten kanssa. Mikä todellisuudessa ei ollut ihan mikään pikkujuttu.
Ensin puhuin reissusta (en pienille). Sitten tuijotin tietokoneen ruutua useammankin illan. Pari viikkoa keräsin rohkeutta, kunnes vihdoin uskalsin tehdä hotellivarauksen. Tietenkin siinä oli maksuton peruutusmahdollisuus reissua edeltävään iltaan asti.
Suurin juttu koko reissussa oli kuitenkin huomata, että siitä selvittiin kunnialla. Ja kaikilla oli kivaa. Itse asiassa yhden yön sijaan reissussa olisi voinut olla vaikka toisenkin yön. Keli oli nimittäin ihanan kesäinen ja tarjolla olisi ollut paljon muutakin mielenkiintoista puuhattavaa. Nyt ehdimme vain syödä, uida, syödä, nukkua, syödä, uida ja syödä.
Nii-in. Kylpyläloma ainoana aikuisena kolmen, lähes uimataidottoman, lapsen kanssa, ei tosiaan kuulosta rentouttavalta. Enkä nyt väitä reissussa rentoutuneeni. (Niskani sain oikein kunnolla jumiin.) Mutta kivaa oli minullakin.
Pienethän olivat riemuissaan vedessä polskimisesta. Ja kyllä sitä onnellisuutta ja riemua kelpasi sivusta seurata (kun vesi ja ympäristö oli riittävän lämmintä, eikä tarvinnut palella). Pienin, uimataidottomin, oppi uimaan sukeltaen. Takaraivo ja pylly pinnanpäällä hän polskutteli menemään.
Minä olin riemuissani hotelliaamiaisesta, ja kun kerran tilaisuus oli, söimme lounaankin seisovasta pöydästä. Etukäteen pienille ilmoitin, että heidän maksamansa hinta kaikesta lystistä olisi se, että antavat äidin syödä rauhassa pitkän kaavan mukaan (vaikka minähän en hitaasti tai nautiskellen edes osaa syödä). Ruokailut olivat onnistuneita ja kaikille miellyttäviä. Pieni ja Pienempi osaavat jo kantaa täyden tarjottimen ilman haavereita pöytään asti. Lisäksi pienet selvisivät itsenäisesti juoman ja leivän hakemisesta. Joten minun ei tarvinnut koko ajan keskeyttää ruokailuani ja nostaa pyllyäni tuolista.
Reissun onnistumiseen vaikutti toki myös se, ettei kohteessa ollut mikään mahdoton ryysis. Ei tarvinnut pelätä, että pienet hukkuvat väkipaljouteen.
Ja se suurin uutinen: Eivät nuo pienet enää niin mahdottoman pieniä ole. Sellaisia mukavan pieniä, että yhdessä on kivaa myös reissussa.
Niin hyvä kuin reissu olikin, tälläkin kertaa ehkä parasta oli kotiinpaluu. Niin on äitiinsä Pienempi tullut useamman kerran ääneen huokaillessaan: ihana olla kotona. (Ja kyllä hänkin nautti reissusta.)
Tästä on hyvä aloittaa ensimmäinen, viikonpituinen kesälomapätkä.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

 

 
Lumisateiden jatkuessa ja jatkuessa. Selailin kirjastosta lainaamaani neulekirjaa ja  ihastelin siinä olevia pipoja. Edes ohjeessa todettu: myssyjä kannattaa saman tien neuloa monta, ei saanut minua perääntymään. Siis ruttupipoa puikoille.
Ja niinhän siinä sitten kävi. Pieni halusi samanlaisen harmaan kuin itselleni tein. Virkattua kukkaa omassa pipossani ei ole. Pienimmälle valkoinen, jota koristamaan päätyivät edellisellä lankakauppareissulla kinumansa leppäkerttunapit. Ja Pienemmän toivoman turkoosin pipon toteuttaminen vaatikin sitten taas käynnin suosikkilankakaupassani.
 
Mutta ei me silti yhtään pahoillamme oltaisi, vaikka juhannuksena tarkenisikin ilman pipoa.
 
(Eikä tämä pipojen neulominen tähän taida jäädä. Sillä ruttupipo on myös mieleinen lahja. Ja taitaisi tuonne omaan pipokoppaan sopia vielä pari eriväristä ruttupipoa...)

tiistai 16. toukokuuta 2017

 
Jouluksi virkkasin omalle mummulleni punaiset huovutetut tossut. Myöhemmin isomummu myönsi, että aluksi ajatteli, ettei malta käyttää tossuja lainkaan. Jalkaan olivat kuitenkin päätyneet ja osoittautuneet niin lämpimiksi, että olivat päivittäisessä käytössä. Näiden pehmeiden, lämpöisten tossujen huono puoli on, etteivät kestä kovaa kulutusta, joten isomummukin oli päätynyt parsimaan tossujaan.
Niinpä äitienpäivänä isomummu sai kahdet uudet tossut, kulutettavaksi puhki, ja lupauksen uusista tossuista puhkikuluneiden tilalle.

torstai 4. toukokuuta 2017

 
 
Wuhuuuu! Se on valmis. Ja ihana. Se on villatakki alpakkalangasta.
Näiden isompien töiden kutominen on kyllä melkoista tunteiden vuoristorataa.
Koko työn ajan läsnä oli enemmän ja vähemmän pelko siitä, ettei lopputulos ole sopivan kokoinen. Kaarrokkeeseen asti selvisin kuitenkin melko helpolla. Mitä nyt välillä tuli tehtyä muutama pienempi työ lahjaksi. Kaarroke oli kuitenkin ohjeesta luettuna hyvin pelottava (eli vaikea). Rohkeutta ja motivaatiota keräillessä tuli kudottua mm. pienille säärystimiä.
Lopulta tartuin härkää sarvista, eikä se kaarroke mitään tähtitiedettä ollutkaan, kun vain ryhtyi hommiin. Ihan vallan innostuin, että kohta on valmis ja ihana ja... Sitten alkoi arveluttaa, olisiko pitänyt laittaa napit tiheämmin (olisi) ja pääntienreunuksen ohje ei tuntunut täsmäävän lainkaan puikoilla olevien silmukoiden kanssa. Ei aavistustakaan, kuinka se olisi ohjeen mukaan pitänyt tehdä. Kauhusta kankeana sovelsin, mutta lopputulos on hyvä. Sitten kunnon suru ja paniikki, onko takki kuitenkin liian tyköistuva (ja päätyisikö se sittenkin siskon kaappiin).
No se on nyt, puolen vuoden kutomisen jälkeen, kuitenkin valmis. Ihana. Kevyt, pehmeä, lämmin. Kaunis. Toivon, että tästä tulee paras villatakkini. Se jää nähtäväksi.

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Se viides kohta tähän aiempaan 3+1 listaan yksinäisyydestä.

Se, kun sairastan. Toivon, että joku huolehtisi lapsista, tiskeistä... JA MINUSTA.

torstai 27. huhtikuuta 2017

 
Silloin ennen pääsiäistä ommellessani siskoni kanssa, tavoitehan oli herätellä ompelukoneenkesytysinnostusta. Ja innostuinhan minä: hamstrasin kankaita ja kaavoja.
Viime viikon loppupuolella minulla oli hetki erittäin harvinaista omaa-aikaa. Ja niin minä sitten ompelin Pienemmällekin PaaPiin kaavakirjan Varpu-collegepaidan.
Ikävä kyllä on todettava, että melkoisesti oli itseäni pyllylle potkittava ja vähän sellaista hampaat-irvessä-meininkiä oli. Rehellisesti harmitti, että on tullut hamstrattua niitä kankaita.
Lopputulos oli kuitenkin ehkä vielä parempi kuin kuvittelin. Ja varovasti uskallan toivoa, että kyllä tämä tästä lähtee. (Näin jälkikäteen ajateltuna innostuksen puutetta saattaa selittää jossain nurkan takana lymynnyt ja seuraavana päivänä kunnolla iskenyt kuumepöpö.)

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

 

Rehellisesti. Tässä taloudessa se olen ollut minä, joka on viimeiset kaksi vuotta leikkimökistä pienille haaveillut ja puhunut. Tänään sellainen vihdoin siirrettiin meidän pihaan. Jolloin alkoi pienten innostus ja hyörinä.
Ennen kunnon siivoamista ja maton sisälle kantamista on odoteltava lämpimämpiä kelejä ja pihan kuivumista. Lisäksi itse olen vielä toipunut sisällä nuhakuumeesta. Pienet joka tapauksessa viihtyivät tänään ulkona koko illan. Pieni haravoi leikkimökin ympäristöä, Pienempi nikkaroi kenkätelinettä. Äiti, voitko kutoa meille tänne patalappuja? Mitä huonekaluja tänne tuodaan? Äiti, anna harja, millä voidaan lakaista mökissä. Tähän tulisi pöytä. Me tuotiin tänne käpyjä koristeiksi.
Onhan se ihanaa. Pienten innostus. Ja tarttui se minuunkin. Että terve menoa pöpöt, jotta pääsemme yhdessä toteuttamaan, siivoamaan, kunnostamaan ja sisustamaan.
 
Tämä leikkimökki tai leikkimökkihaaveeni toteuttaminen on minulle kuitenkin enemmän kuin vain leikkimökki. Siinä vaiheessa, kun haave alkoi toteutua, (ja kerrankin olin nopea päätöksessäni ja liikkeissäni) tuli tunne, että pärjään ja selviän tässä elämässä. Saan ne kaikki muutkin haaveeni vielä joskus toteutettua.

torstai 13. huhtikuuta 2017


Vielä yhdet pienet säärystimet. Pienempi valitsi itse pääsiäisen ja kevään keltaisen ja vihreän.

(Ja seuraavaksi on kudottava se villatakin loppu itselle valmiiksi!)

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

 
Lauantain vietin siskon ja ompelukoneiden  kanssa. Koska on taas vierähtänyt liian pitkä aika kesyttämättä ompelukoneita.
Aloitin helpolla ja muka nopealla legginsien ompelemisella Pienelle. Muka nopea, koska taistelin muutaman tunnin viimeisen sauman ja ompelukoneen kanssa. Suostui se kone lopulta tekemään kunnollista tikkiä.
Jatkoin ompelemalla Pienimmälle nilkkapituisen yöpaidan. Tästä ihanasta Verson Puodin kankaasta haluan itsellenikin yöpaidan. Tässä vaiheessa katkesi toinen, kolmas ja useampikin ompelukoneen neula. Uups.
Sitten alkoi jo sujua. Pienemmän autopaidan tein riskillä, tuleeko liian räiskyvä. Ei tullut. Wuhuu!
Kello näytti jo nukkumaanmenoaikaa ja sisko keräsi kimpsunsa ja kampsunsa, kun pääsin vauhtiin. PaaPiin kaavakirjan Varpu-paidassa oli pelottavan paljon osia. Mutta osoittautuikin helpoksi ommella. Paita on myös Pienen mieleen. Ja tarkoitus on tehdä Varpu-paidat myös Pienemmälle ja Pienimmälle.
Niin tavoitehan oli herätellä ompeluinnostusta. Ja heräsihän se, kaikesta vastustuksesta huolimatta. Pienet ovat myös innoissaan. Pieni haluaa oman nilkkapituisen yöpaidan ja haaveilee siitä nyt joka ilta (lupasin ommella). Ompelen, ompelen. Vaatinee vain vähän ajankäytön uudelleen priorisointia?

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017


Minä olen niitä tapauksia, jotka eivät jaksa harjoitella pitkäjänteisesti. Ja kuitenkaan en aina osaa antaa periksi.
Kirjoneule on yksi sellaisista hermojani raastavista asioista, jota en osaa. Mutta haluan osata. Nyt heti!
 
Nyt sujuu jo siinä määrin hyvin, että lopputuloksesta tulee oikean kokoinen. Ohjeen mukaan valitusta silmukkamäärästä, kun aiemmin on tullut paaaljon pienempää kokoa kuin piti. Mutta ei tuo lopputulos vieläkään ole kaunista katseltavaa.
 
Eniten ärsyttää, etten ymmärrä, mikä tässä nyt on näin kovin vaikeaa. (Kai se on nöyrryttävä ja perehdyttävä kirjoneuleen kutomisen ohjeisiin ja vinkkeihin.)
 
Tästä harjoituksesta tuli Pienimmälle säärystimet, jotka nähtävästi toimivat oikein mainiosti hihattiminakin.

lauantai 1. huhtikuuta 2017


Se on kuulkaas kevät sillä mallilla, että kotitiemme on vihdoin sulanut. Pyörät kaivettu varastosta ja kumit pumpattu täyteen. (Vaikka tänään aamu alkoikin lumisateella.)
Minulle se on yhtä kuin vapaus!
Koska nyt pääsen lenkille ilman lapsenvahtia. Kun pienet pyöräilevät mukana.
Pitkän talven jälkeen he ovat pyöräilystä niin innoissaan, että polkevat vaikka kuinka. Ja tämän alkuhuuman käytän nyt hyväkseni. Ja pyöräilyinnostuksen lopahtaessa karkkipäivän karkkiostokset yhdistetään äidin lenkkeilyyn! (Kiristys, uhkailu, lahjonta...)

torstai 23. maaliskuuta 2017

Yksinäisyys. Top 3+1 hetkistä, jolloin se on pahinta.
(Toisin sanoen saan yksinäisyydeltä turpaan ja iskun vyön alle.)

Se, kun herään keskellä yötä kauhuissani painajaisunesta. Yksin. (Pieniä ei lasketa.)

Se, kun ympärillä on pareja ja kokonaisia perheitä. Juhlissa, kaupassa, lenkillä...

Se, kun haluaisin kertoa päivästäni tai ajatuksistani jollekin. Silloin, kun kerrottavaa ei oikeastaan ole. Mutta haluaisin jutella ja höpötellä.

Ja se, kun tarvitsisin lohdutusta.

torstai 16. maaliskuuta 2017

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihailen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.
 
EEVA KILPI                                              

sunnuntai 26. helmikuuta 2017


 
Kyllä se ikuisuusprojekti, villatakki itselle, etenee. Mutta tulipa taas välissä tehtyä yksi helpompi ja nopeampi työ.
Nimittäin kalamiehen toivomat läppälapaset.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

 
 


 
Onhan se hienoa, että pienet arvostavat tekemiäni käsitöitä ja haluavat itsekin tehdä.
Koska kolmen pienen opettaminen kutomaan on... Joulupukki toi lapsille kanavatyöt.
 
Mutta, mutta... Aina kun kudon. Pienet kysyvät, milloin teen heille jotain. Säärystimet, lämpimät vanttuut, läppälapaset... Pyyntöjä riittää.
Varsinkin, kun Pieni alkoi kantaa kirjastosta ohjekirjoja kotiin. Ensin Neulotut nallet ja pieni pyyntö, voisinko joskus tehdä kirjasta jotain heille. Epämääräisen hymähdykseni seurauksena seuraavana päivänä kirjasta oli jo valittuna, jokaisen suosikki nalle ja sen tarvitsemat vaatteet.
Seuraavaksi kirjastosta tuomansa Söpöt huopamaskotit oli onneksi toteutettavissa pienten kanssa yhdessä.
 
Niin ja se varsinainen ongelma. Puikoilla on suuri ikuisuusprojekti, joten pienten esittämien pyyntöjen ja toiveiden lista vain kasvaa ja kasvaa.

lauantai 4. helmikuuta 2017

Sitten kun kaikki on hyvin.
Pienet on kotona. Koti on siisti. To do -lista on olemattoman lyhyt.
On aikaa olla. Pienten kanssa. On aikaa itsellekin.
Kun ei ole mitään sen suurempaa murhettakaan.
 
Jäljelle jää vain yksinäisyys.
Toisen aikuisen kaipuu.
Ajatuksia ja puhetta, läheisyyttä ja hiljaisuutta.
Jonkun jonka kanssa jakaa, elämänsä.

perjantai 6. tammikuuta 2017

"Sä voit puhuu musta ihan mitä vaan,
ja ihan kenelle vaan, joo-oo
Mä en pelkää enää mitään,
en puheita, yksinäisyyttäkään

Oli mullakin tunteet
oli mullakin sydän
Ja se päättyy nyt tähän,
oli mullakin voimaa,
vaan vähän
Mä en oo näkymätön,
mä oon hengissä vielä"

Vesala