sunnuntai 24. huhtikuuta 2016


Pienimmän polvisukat ovat vihdoin valmiit. Hän ehti ensimmäisen sukan valmistuttua toivoa, että olisi yksijalkainen. Mutta hämmästeli itsekin, kuinka nopeasti toinen sukka valmistui (kahdessa illassa).
Neljä-vuotias valitsi kerän jos toisenkin minun makuuni toisiinsa vaikeasti sovitettavia lankoja. Ja lopuksi ilmoitti kaikella tomeruudellaan, että ja sitten tästä (punainen kerä) varpaat.
Pienessä polvisukankutomismotivaation ja hyvän idean yhdistää villin valikoiman lankoja puutteessa päätin ryhtyä itsekin villiksi ja sen kuin vain kutoa. Ja heti miten varresta tulikin aivan täydellisen ihana.
Sukan saajan näkökulmasta kutominen olisi pitänyt aloittaa varpaista (en ole vielä koskaan kokeillut). Oli meinaan pienellä kova huoli ja vahtiminen, että ymmärsikö äiti nyt oikein ja muistaako, että varpaisiin sitä punaista piti laittaa (mokoma kun meni aloittamaankin sukan punaisella).
Kirjavat langat riittivät vain varsiin ja suunnittelin kantapään jälkeen ottavani käyttöön tytön valitsemat pinkin, violetin ja valkoisen ja jatkavani kirjoneuleharjoittelua sydämin. Pari riviä sydämiä ehti valmistua. Mutta! Ei ole kirjoneule vieläkään minun juttuni. Ja olin niin hirmuisen tyytyväinen varsiin, mutta täydellinen värimaailman ja tyylin muutos olisi pilannut sukat.
Siis purkamaan. Ja lankakaupoille. Jotta saisin sukan lopunkin samantyyliseksi.
Ensimmäiset tänä vuonna ostetut langat. 2 kerää 100g. Ja ihan kaupungista asti, kun tästä kylästä kyseinen väri oli loppunut.
Jälkiviisaana todettakoon. Ettei ostamani langan väri niin täydellinen ollut. Onneksi kuitenkin riittävän hyvä. Ja että toista lankaa kului 8 grammaa ja toista 6 grammaa. Tässä kohtaa tuli mieleeni, että olisihan tuolla lankalaatikossakin voinut olla näin pieni määrä jotain suunnitelmaani sopivaa. Niin ja kyllä piti tänään sinne laatikon pohjalle sen verran kurkistaa, että olisihan sieltä voinut löytyä jopa parempikin vaihtoehto.
Mutta sukat ovat kuitenkin onnellisesti valmiit. Ja saajakin oli niin tyytyväinen, mitä se nyt 4 vuoden uhmaan sopii. Äidillä, kun on viime aikoina ollut tapana kuulla tai ainakin ymmärtää pientä aivan väärin. Ja illalla tyttö huomasi, että nythän se peijakas olikin kutonut kaksi aivan erilaista sukkaa. Ei osu raitojen värit kohdikkain (ei ollut tarkoituskaan, kun kerran langanloppuja kulutin). Samanlaiset olisi pitänyt olla! Eikös se nyt ole tapana...
Minä nyt kuitenkin olen tyytyväinen. Ehkä haluan itsellenikin samantyyliset.

perjantai 22. huhtikuuta 2016

 
Aiemmin valmistuneet polvisukat Pienelle. Tästä koko polvisukkaprojekti alkoi. Nämä sukat olivatkin helpot verrattuna Pienemmän kirjoneule-taisteluun.
Mutta nyt näyttää jo vahvasti siltä, että pian projekti päättyy. Pienimmänkin sukat valmistuu. Palataan niihin liittyviin haasteisiin myöhemmin kuvan kera.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016


Pitkävartiset kirjoneulesukat Pienemmälle.
Ei ne kauniit ole. Neulepinnaltaan. Mutta ensimmäinen kirjoneule, mikä sopii.
Yksi, ihan ensimmäinen, sukanvarsi meni purkuun. Koska se vaikeus: kirjoneuleesta tulee niin piukkaa, ettei sukka mahdu jalkaan.
Ärsytti niin paljon, että päätin, että nyt minä sen opettelen. On meinaan ennenkin tullut todettua, ettei kirjoneule onnistu. (Viimeksi tämä.)
Ensimmäinen onnistunut sukanvarsi on kaukana kauniista. Mutta Pienempi kehui, että tulee hienot. Ja koska itse en nähnyt näistä langoista sukkia ilman aaltoilevia raitoja. Jatkoin. Kantapään jälkeen neulepinta oli jo vähän siedettävämmän näköistä.
En oikein vieläkään ymmärrä, mikä kirjoneuleessa aluksi oli niin hankalaa. Enkä kyllä vieläkään kovin luottavainen ole, että mahdollinen seuraava kirjoneule onnistuisi.
***
Pienelle pitkävartiset sukat valmistui jo aiemmin. Siitähän tämä alkoi. Kun tyttö totesi, ettei heillä ole lainkaan pitkävartisia sukkia. Vielä pitäisi jaksaa kutoa Pienimmällekin.

maanantai 11. huhtikuuta 2016

 
Haaveilulistan kohta 9. Joku piirsi mustalla tussilla henkselit sen yli.
 
Uskomatonta. Että lumet on sulanut.
Tuli kevät.
Että selvisin loputtoman pitkästä ja pimeästä.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Sillä välin on tullut kevät.
Istun keittiön pöydän vieressä. Katselen lumetonta, aurinkoista pihaa.
Juon teetä ja syön suklaata.
Tekisi mieli kuopsuttamaan ja kropsuttamaan.
Halkaisemaan ja pinoamaan ensi talven puita.
Edes hetkeksi kääntää kasvot aurinkoa kohden.
 
Minusta tauti vihdoin antoi periksi.
Mutta pienissä on vielä sitkeämmässä.
7. päivänä Pieni ei jaksa enää raivota, ettei halua olla kipeä.
Huokaisee vain, että haluaisi jo esikouluun. Ja ulos.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Ulkona on harmaata. Sataa vettä. Kai jo useamman päivän peräkkäin.
Olen maannut viisi päivää sohvalla. Enää en jaksaisi.
Sunnuntaina pienet kysyivät kuolenko.
Maanantaina sairastuivat itsekin.
 
Tavallinen, pitkä, kuumeinen flunssa tämä vain on.
Mutta en ole esikoisen syntymän jälkeen ollut kuumeessa.
Ja tällä sairastelulla seuraavaan kertaan mennee taas melkein kymmenen vuotta. Toivon.
 
Taitaa tauti antaa periksi. Ainakin minusta.
Makuaistia ja ruokahalua vielä odotellessa.
Sekä voimia nousta sohvalta.