maanantai 29. toukokuuta 2017

Kuluneen vuoden aikana. Olen selvinnyt yksin.
Olen koonnut ostamani uudet huonekalut. Asentanut televisioon kanavat. Auttanut poikaa nikkaroinneissaan, ostanut tarvitsemiaan työkaluja.

Monesta olen selvinnyt.
Ajatellut, ettei tässä miestä tarvita!

Mutta edelleen on paljon asioita, joista en selviä:
Autosta ymmärrän vain käynnistyykö se. Pitääkö omituista ääntä. Palaako kojetaulussa jokin ylimääräinen valo. Ja säännöllisesti tuo vaatisi huoltoa ja pientä laittoa ilmenee tämän tästä.
Moottorisahaa en aio opetella käyttämään.
Ruohonleikkuriin pitäisi vaihtaa öljyt.

Tarvitsen minä miestä.
Jakamaan arkea.
Elämään ja toteuttamaan yhdessä haaveita.
Syliä ja suukkoja.

sunnuntai 28. toukokuuta 2017




Lomaviikon viimeiset päivät.

Sateinen, kylmä lauantai.
Aurinkoisiin, lämpimiin päiviin oli jo ehtinyt tottua. Mutta nyt vietetään kotipäivä. Kun ei tarvitse tehdä mitään ja voi tehdä mitä huvittaa.
Kävimme kuitenkin ongella.
Illalla lämmitettiin leivinuuni.
 
Sunnuntai vaikutti herätessä harmaalta. Mutta päivästä tulikin oikein kesäinen.
Ruokailtiin keittiön sijaan terassilla.
Illalla pienten toivomuksesta lenkille. Pienet pyörillä, minä kävellen. Ihan parasta lenkkiseuraa. Ja se vapauden tunne! Valitsivat niin pitkän lenkin, että pidimme riippusillalla tauon ja pienet nauttivat vähän evästä.
Kotiin palasi onnellinen ja sopivasti väsynyt perhe.
 
On ollut hyvä loma. Silti ei suuremmin ole harmittanut huominen työpäivä. Vaikka kuluisihan päivät mukavasti näin joutenkin.
Pienet alkavat koko kesän lomansa viikon kuluttua. Pian on minullakin uusi, pidempi loma.

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Koivut hiirenkorvalla ja suriseva ampiainen.
Istun terassin portailla. On lämmin. Ja hyvä olla.
Katselen pihaa ja siihen unohtuneita pienten pyöriä. Olen onnellinen.
Ajatukset lipuvat. Sekin ajatus, että pian on taas luonnottoman hiljaista, ei tavaroita lojumassa siellä ja täällä unohtuneina pieniltä siivota paikoilleen. Rinnassa kaihertava tyhjyys ja ikävä.
Välillä suljen silmäni. Tuntuu kesältä.
On loma.
Silittämättömien pyykkien vuori odottaa minua sisällä. Odottakoon.
Ei ole kiire mihinkään. Tartun tähän hetkeen, kun on hyvä olla.
 
(Viime yönä ajatukset eivät lipuneet. Ne piinasivat, säikäyttivät nukkumatinkin.)

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Tein pienen reissun pienten kanssa. Mikä todellisuudessa ei ollut ihan mikään pikkujuttu.
Ensin puhuin reissusta (en pienille). Sitten tuijotin tietokoneen ruutua useammankin illan. Pari viikkoa keräsin rohkeutta, kunnes vihdoin uskalsin tehdä hotellivarauksen. Tietenkin siinä oli maksuton peruutusmahdollisuus reissua edeltävään iltaan asti.
Suurin juttu koko reissussa oli kuitenkin huomata, että siitä selvittiin kunnialla. Ja kaikilla oli kivaa. Itse asiassa yhden yön sijaan reissussa olisi voinut olla vaikka toisenkin yön. Keli oli nimittäin ihanan kesäinen ja tarjolla olisi ollut paljon muutakin mielenkiintoista puuhattavaa. Nyt ehdimme vain syödä, uida, syödä, nukkua, syödä, uida ja syödä.
Nii-in. Kylpyläloma ainoana aikuisena kolmen, lähes uimataidottoman, lapsen kanssa, ei tosiaan kuulosta rentouttavalta. Enkä nyt väitä reissussa rentoutuneeni. (Niskani sain oikein kunnolla jumiin.) Mutta kivaa oli minullakin.
Pienethän olivat riemuissaan vedessä polskimisesta. Ja kyllä sitä onnellisuutta ja riemua kelpasi sivusta seurata (kun vesi ja ympäristö oli riittävän lämmintä, eikä tarvinnut palella). Pienin, uimataidottomin, oppi uimaan sukeltaen. Takaraivo ja pylly pinnanpäällä hän polskutteli menemään.
Minä olin riemuissani hotelliaamiaisesta, ja kun kerran tilaisuus oli, söimme lounaankin seisovasta pöydästä. Etukäteen pienille ilmoitin, että heidän maksamansa hinta kaikesta lystistä olisi se, että antavat äidin syödä rauhassa pitkän kaavan mukaan (vaikka minähän en hitaasti tai nautiskellen edes osaa syödä). Ruokailut olivat onnistuneita ja kaikille miellyttäviä. Pieni ja Pienempi osaavat jo kantaa täyden tarjottimen ilman haavereita pöytään asti. Lisäksi pienet selvisivät itsenäisesti juoman ja leivän hakemisesta. Joten minun ei tarvinnut koko ajan keskeyttää ruokailuani ja nostaa pyllyäni tuolista.
Reissun onnistumiseen vaikutti toki myös se, ettei kohteessa ollut mikään mahdoton ryysis. Ei tarvinnut pelätä, että pienet hukkuvat väkipaljouteen.
Ja se suurin uutinen: Eivät nuo pienet enää niin mahdottoman pieniä ole. Sellaisia mukavan pieniä, että yhdessä on kivaa myös reissussa.
Niin hyvä kuin reissu olikin, tälläkin kertaa ehkä parasta oli kotiinpaluu. Niin on äitiinsä Pienempi tullut useamman kerran ääneen huokaillessaan: ihana olla kotona. (Ja kyllä hänkin nautti reissusta.)
Tästä on hyvä aloittaa ensimmäinen, viikonpituinen kesälomapätkä.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

 

 
Lumisateiden jatkuessa ja jatkuessa. Selailin kirjastosta lainaamaani neulekirjaa ja  ihastelin siinä olevia pipoja. Edes ohjeessa todettu: myssyjä kannattaa saman tien neuloa monta, ei saanut minua perääntymään. Siis ruttupipoa puikoille.
Ja niinhän siinä sitten kävi. Pieni halusi samanlaisen harmaan kuin itselleni tein. Virkattua kukkaa omassa pipossani ei ole. Pienimmälle valkoinen, jota koristamaan päätyivät edellisellä lankakauppareissulla kinumansa leppäkerttunapit. Ja Pienemmän toivoman turkoosin pipon toteuttaminen vaatikin sitten taas käynnin suosikkilankakaupassani.
 
Mutta ei me silti yhtään pahoillamme oltaisi, vaikka juhannuksena tarkenisikin ilman pipoa.
 
(Eikä tämä pipojen neulominen tähän taida jäädä. Sillä ruttupipo on myös mieleinen lahja. Ja taitaisi tuonne omaan pipokoppaan sopia vielä pari eriväristä ruttupipoa...)

tiistai 16. toukokuuta 2017

 
Jouluksi virkkasin omalle mummulleni punaiset huovutetut tossut. Myöhemmin isomummu myönsi, että aluksi ajatteli, ettei malta käyttää tossuja lainkaan. Jalkaan olivat kuitenkin päätyneet ja osoittautuneet niin lämpimiksi, että olivat päivittäisessä käytössä. Näiden pehmeiden, lämpöisten tossujen huono puoli on, etteivät kestä kovaa kulutusta, joten isomummukin oli päätynyt parsimaan tossujaan.
Niinpä äitienpäivänä isomummu sai kahdet uudet tossut, kulutettavaksi puhki, ja lupauksen uusista tossuista puhkikuluneiden tilalle.

torstai 4. toukokuuta 2017

 
 
Wuhuuuu! Se on valmis. Ja ihana. Se on villatakki alpakkalangasta.
Näiden isompien töiden kutominen on kyllä melkoista tunteiden vuoristorataa.
Koko työn ajan läsnä oli enemmän ja vähemmän pelko siitä, ettei lopputulos ole sopivan kokoinen. Kaarrokkeeseen asti selvisin kuitenkin melko helpolla. Mitä nyt välillä tuli tehtyä muutama pienempi työ lahjaksi. Kaarroke oli kuitenkin ohjeesta luettuna hyvin pelottava (eli vaikea). Rohkeutta ja motivaatiota keräillessä tuli kudottua mm. pienille säärystimiä.
Lopulta tartuin härkää sarvista, eikä se kaarroke mitään tähtitiedettä ollutkaan, kun vain ryhtyi hommiin. Ihan vallan innostuin, että kohta on valmis ja ihana ja... Sitten alkoi arveluttaa, olisiko pitänyt laittaa napit tiheämmin (olisi) ja pääntienreunuksen ohje ei tuntunut täsmäävän lainkaan puikoilla olevien silmukoiden kanssa. Ei aavistustakaan, kuinka se olisi ohjeen mukaan pitänyt tehdä. Kauhusta kankeana sovelsin, mutta lopputulos on hyvä. Sitten kunnon suru ja paniikki, onko takki kuitenkin liian tyköistuva (ja päätyisikö se sittenkin siskon kaappiin).
No se on nyt, puolen vuoden kutomisen jälkeen, kuitenkin valmis. Ihana. Kevyt, pehmeä, lämmin. Kaunis. Toivon, että tästä tulee paras villatakkini. Se jää nähtäväksi.