Perjantai.

Töistä kaupan kautta kotiin tarpoessani lumipyryssä polviin ulottuvassa kinoksessa. Oli ostettava herkkuja palkinnoksi jaksaakseen kotiin asti.

Onneksi joulu siivottu pois. Tulppaaneja. Ja alkava kolmen päivän vapaa.

Yhdessäoloa. Villasukat jalassa villapeiton alla uutta sukkaa kutoen.

Huomenna lumitöitä. Jos se autokin tuolta pihalta vielä löytyisi.

Aamulla ulkona saman verran pakkasta kuin sisällä lämmintä.

Ihanan raikas, kirpeä pakkanen.

Mutta tällaisina päivinä pitäisi saada olla kotona. Kantaa petivaatteet ulos.

Käydä kävelyllä, lumen narskuessa.

En muista, milloin meillä olisi joulu saanut olla näin pitkään. Ei ainakaan neljään vuoteen.

Tänäänkin työpäivän jälkeen sohvannurkkaan lysähtäessäni ajattelin, että olkoon. Loppiainen, se virallinen joulunpoissiivous deadline, on vasta ylihuomenna.

Mutta iltasella innostuin kuitenkin pakkaamaan tontut, valot ja muut koristeet laatikoihinsa vaatehuoneen hyllylle.

Vielä yhden yön kuusi seisoo olohuoneen nurkassa. Riisuttuna. Kai mies huomenna ymmärtää sen ulos nostaa.

Tänä vuonna olen kuluttanut yli 5300 grammaa lankaa. Mutta oma villasukkatilanteeni on huono.

 

Sain vakituisen työn.

 

Mutta vuosi on ollut rankka.

Kunpa ensi vuosi olisi parempi. Kaikki olisi taas hyvin.

(Kuva napsastu taas aamukiireessä kello kuusi, kun itse olisin halunnut jäädä nukkumaan, eivätkä pienetkään olisi pitkän tauon jälkeen välittäneet lähteä päiväkotiin.)

Kangas on ihana. Ja meinasin jäädä vallan ilman. Onneksi sain edes Pienimmän tunika-mekon verran. Vaikka Pienellekin olisin tästä mielelläni jotain tehnyt.

Aiemmin siskon opastamana tein samalla kaavalla Pienelle tunika-mekon. Tällä kertaa osasin jo ihan itse. Ja sain helmankin pussittamaan paremmin.

Ja että mä olen tyytyväinen lopputulokseen. Kangas, resorin väri ja malli.

Nyt kun olen parin vuoden tauon jälkeen saanut olla vapaalla myös Joulupäivän, voisin julistaa päivän joulun parhaaksi.

Aaton olen ehdottomasti halunnut hinnalla millä tahansa olla vapaalla. Se on se juhlapäivä. Joulupukin odotusta, jännitystä. Saunomista ennen puolta päivää. Tälläytymistä juhlaan. Herkkuja notkuva ruokapöytä. Ja tietenkin lopulta se Joulupukin vierailu ja lahjojen avaaminen.

Mutta Joulupäivä. Edelleen joulu. Vailla velvollisuuksia. Aamulla noustaan jatkamaan illalla uusilla leluilla kesken jääneitä leikkejä. Rakennetaan uudet legot valmiiksi. Pelataan yhdessä uutta lautapeliä. Ja Pienempi innoissaan ihka oikeista, pienistä työkaluista hoputtaa isänsä kanssaan kokoamaan ja korjaamaan sekä vielä autotalliin sahaakin testailemaan. Nälän yllättäessä jääkaappi on pullollaan jouluruokia ja karkkikipot täynnä suklaata. Viisareiden näyttäessä jo jotain iltapäivän tuntia vaihdetaan vihdoin yöpaita pois. Innostun ompelemaan. Kunnes Pienin, jonka flunssa yltyi aatonaatto iltana 39 asteen kuumeeseen, pyytää syliin. Halaillaan, hassutellaan. Alkuillasta mieleni täyttyy, miksi kysymyksistä. (Miksi ihminen syö, vaikkei ole yhtään nälkä? Ja miksi on käytävä töissä? Miksi heti huomenna?) Ja päädyn lenkille tuulettamaan ajatuksiani ja tekemään lisätilaa herkuille. Lasten käytyä nukkumaan jatkan ompelua.

Jospa ensi vuonna lupautuisikin olemaan aattoaamun töissä? Saisi loppujoulun olla vapaalla. (Se lienee nykyisessä työssäni suurin mahdollinen määrä saada vapaata joulunaikaan.)

 

Tänäkin vuonna käärin joulupakettiin jotain itsetehtyäkin.

Ystävälle kynsikkäät palmikoilla. Olivat muuten ensimmäiset tekemäni kynsikkäät ja luulen tarvitsevani tuollaiset itsellenikin.

Mummulle ja tuffalle kudoin torkkupeiton.

Ja pakettien koristeiksi virkkasin sydämiä.