Innostusta puhkuen ja ylpeänä itsestäni poistuin mukavuusalueeltani, vaikka kyseessä olikin pelottavat taskut. Sellaiset, että piti soittaa siskolle, että osasin edes aloittaa. Eikä pelkkä puhelintuki riittänyt. Tyytyväinen olin vielä silloinkin, kun lampsin tekeleen kanssa äidiltä kysymään, kuinka tästä nyt jatketaan. Sitten tiesin, mitä pitäisi tehdä. Mutta miten? Sekä sisko että äiti kertoivat, etteivät ole tehneet tuollaisia taskuja ohjeen mukaan. Ehkä kukaan meistä ei oikein edes ymmärtänyt ohjetta. Tässä vaiheessa yllätin itseni pelottavan ajatuksen ääreltä: kun tästä selviän, voisi johonkin koetilkulle yrittää uudelleen, jos vaikka selviäisi sekin, kuinka tällaiset taskut saisi onnistumaan.

Siinä sitten räpeltäessäni taskuja loppuun harmitti, että olin moiseen puuhaan edes ryhtynyt. Pinkit taskunsuut tuntuivat täysin väärältä valinnalta ja... Sain taskut kuitenkin valmiiksi, vaikkei täydelliset olekaan. Eikä pinkkikään niin pahalta näytä, kun sain pääntien ja hihansuutkin tehtyä.

Pieni oli ainakin tyytyväinen. Ja kai tuo loppujen lopuksi ihan kelpo paita on tekijänkin mielestä.