Pienin rakastaa villajekkuja. (Ei, siinä ei ole kirjoitusvirhettä, villajekuiksi hän niitä kutsuu.) Tytön lempijekun, aikoinaan kaupasta ostettu, jäädessä pieneksi halusin kutoa hänelle uuden.

Ohjeeksi valitsin Klompelompen Kullanmuru-villatakin. Pienimmän toiveen mukaisesti nappeja on vain kolme. Eihän hän koskaan napita villajekkua kokonaan. Lankana Dropsin kutittamaton ja pehmeä Baby Merino.

Tässä on monta hyvää ainesta uudeksi lempijekuksi.

Mökillä.

Meren tuoksu. Auringon paiste. Lokkien kiljunta. Ja joutsenperhe.

Aamuongella. Juoksulenkillä. Rannalla keinussa. Iltasaunassa. Ja meressä uimassa.

Pienet uivat ja uivat. Uimapuvut eivät ehtinyt välillä edes kuivua.

Luin. Mutta yhtään silmukkaa en kutonut.

 

Vielä viimeiseksi ennen kotiin lähtöä pienet pulahtivat uimaan.

 

Ja kuitenkin niin ihana palata kotiin.

Ensimmäiseksi lämmitetään sauna. Keskellä päivää. Kasvonaamio.

Elämäni taustamusiikkia soittava radio.

Puran tavaroita. Pienet leikkivät.

Ripustan pyykit ulos kuivumaan.

Ennen kaikkea oma sänky. Kahden hyvin pätkittäin nukutun yön jälkeen.

 

Eikä loma ole vielä edes puolivälissä.

 

Se tunne, kun ensimmäisenä virallisena lomapäivänä palaamme kotiin.

Pienten kesäreissut Särkänniemeen ja Puuhamaahan on tehty.

Loma edessä. Aikaa olla. Nauttia. Tehdä mitä huvittaa.

 

Kun en edes osaa ja jaksa valittaa säästä.

Kudoin kesävillasukat Drops Fabel -langasta itselleni.

 

Olen ommellut taistellut. Pienelle tunikan PaaPiin kaavalla. Yhteistyö saumurin ja ompelukoneen kanssa ei vain tahtonut sujua.

 

Sitten eräänä iltana, kun olisi jo pitänyt käydä nukkumaan. Innostuin testaamaan uutta t-paidan kaavaa Pienemmälle. Yhteistyö sujui sekä saumurin että ompelukoneen kanssa. Ei taistelua, ei huonoa tikkiä, ei katkottua lankaa.

Kuka laittaisi minut nukkumaan?

 

On ollut haipakka viikko. Mutu, etten ole käynyt koko viikkona kotona kuin piipahtamassa. Kun muutoinkin täysiin päiviin lisätään pari yllätystä. Eilen se oli Pienemmän päiväkodissa satuttama jalka ja ilta päivystyksessä. Tänään Pienen sairastuminen vatsatautiin.

 

Iltaisin saatuani pienet nukkumaan ja tehtyäni vielä pari hommaa. Istun alas. Tunnistan ajatuksen nukkumaan. Päivän tapahtumat, tekemättömät työt... Pää täynnä ajatuksia. Ja kuitenkin ihan tyhjä. Ainoa ajatus, josta saan kiinni, jonka tunnistan: nukkumaan. Olen väsynyt, mutta käyn kierroksilla.

 

Istun liian pitkään. Kello on jo paljon. Ainoa tunnistettava ajatus nukkumaan, nappaan siitä kiinni useamman kerran.

 

Olisipa joku, joka saattelisi sänkyyn, peittelisi. Laittaisi minut nukkumaan, kun en itse osaa mennä.

Kuluneen vuoden aikana. Olen selvinnyt yksin.
Olen koonnut ostamani uudet huonekalut. Asentanut televisioon kanavat. Auttanut poikaa nikkaroinneissaan, ostanut tarvitsemiaan työkaluja.

Monesta olen selvinnyt.
Ajatellut, ettei tässä miestä tarvita!

Mutta edelleen on paljon asioita, joista en selviä:
Autosta ymmärrän vain käynnistyykö se. Pitääkö omituista ääntä. Palaako kojetaulussa jokin ylimääräinen valo. Ja säännöllisesti tuo vaatisi huoltoa ja pientä laittoa ilmenee tämän tästä.
Moottorisahaa en aio opetella käyttämään.
Ruohonleikkuriin pitäisi vaihtaa öljyt.

Tarvitsen minä miestä.
Jakamaan arkea.
Elämään ja toteuttamaan yhdessä haaveita.
Syliä ja suukkoja.