Se tunne, kun ensimmäisenä virallisena lomapäivänä palaamme kotiin.

Pienten kesäreissut Särkänniemeen ja Puuhamaahan on tehty.

Loma edessä. Aikaa olla. Nauttia. Tehdä mitä huvittaa.

 

Kun en edes osaa ja jaksa valittaa säästä.

Kudoin kesävillasukat Drops Fabel -langasta itselleni.

 

Olen ommellut taistellut. Pienelle tunikan PaaPiin kaavalla. Yhteistyö saumurin ja ompelukoneen kanssa ei vain tahtonut sujua.

 

Sitten eräänä iltana, kun olisi jo pitänyt käydä nukkumaan. Innostuin testaamaan uutta t-paidan kaavaa Pienemmälle. Yhteistyö sujui sekä saumurin että ompelukoneen kanssa. Ei taistelua, ei huonoa tikkiä, ei katkottua lankaa.

Kuka laittaisi minut nukkumaan?

 

On ollut haipakka viikko. Mutu, etten ole käynyt koko viikkona kotona kuin piipahtamassa. Kun muutoinkin täysiin päiviin lisätään pari yllätystä. Eilen se oli Pienemmän päiväkodissa satuttama jalka ja ilta päivystyksessä. Tänään Pienen sairastuminen vatsatautiin.

 

Iltaisin saatuani pienet nukkumaan ja tehtyäni vielä pari hommaa. Istun alas. Tunnistan ajatuksen nukkumaan. Päivän tapahtumat, tekemättömät työt... Pää täynnä ajatuksia. Ja kuitenkin ihan tyhjä. Ainoa ajatus, josta saan kiinni, jonka tunnistan: nukkumaan. Olen väsynyt, mutta käyn kierroksilla.

 

Istun liian pitkään. Kello on jo paljon. Ainoa tunnistettava ajatus nukkumaan, nappaan siitä kiinni useamman kerran.

 

Olisipa joku, joka saattelisi sänkyyn, peittelisi. Laittaisi minut nukkumaan, kun en itse osaa mennä.

Kuluneen vuoden aikana. Olen selvinnyt yksin.
Olen koonnut ostamani uudet huonekalut. Asentanut televisioon kanavat. Auttanut poikaa nikkaroinneissaan, ostanut tarvitsemiaan työkaluja.

Monesta olen selvinnyt.
Ajatellut, ettei tässä miestä tarvita!

Mutta edelleen on paljon asioita, joista en selviä:
Autosta ymmärrän vain käynnistyykö se. Pitääkö omituista ääntä. Palaako kojetaulussa jokin ylimääräinen valo. Ja säännöllisesti tuo vaatisi huoltoa ja pientä laittoa ilmenee tämän tästä.
Moottorisahaa en aio opetella käyttämään.
Ruohonleikkuriin pitäisi vaihtaa öljyt.

Tarvitsen minä miestä.
Jakamaan arkea.
Elämään ja toteuttamaan yhdessä haaveita.
Syliä ja suukkoja.

Lomaviikon viimeiset päivät.

Sateinen, kylmä lauantai.

Aurinkoisiin, lämpimiin päiviin oli jo ehtinyt tottua. Mutta nyt vietetään kotipäivä. Kun ei tarvitse tehdä mitään ja voi tehdä mitä huvittaa.

Kävimme kuitenkin ongella.

Illalla lämmitettiin leivinuuni.

 

Sunnuntai vaikutti herätessä harmaalta. Mutta päivästä tulikin oikein kesäinen.

Ruokailtiin keittiön sijaan terassilla.

Illalla pienten toivomuksesta lenkille. Pienet pyörillä, minä kävellen. Ihan parasta lenkkiseuraa. Ja se vapauden tunne! Valitsivat niin pitkän lenkin, että pidimme riippusillalla tauon ja pienet nauttivat vähän evästä.

Kotiin palasi onnellinen ja sopivasti väsynyt perhe.

 

On ollut hyvä loma. Silti ei suuremmin ole harmittanut huominen työpäivä. Vaikka kuluisihan päivät mukavasti näin joutenkin.

Pienet alkavat koko kesän lomansa viikon kuluttua. Pian on minullakin uusi, pidempi loma.

Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Koivut hiirenkorvalla ja suriseva ampiainen.

Istun terassin portailla. On lämmin. Ja hyvä olla.

Katselen pihaa ja siihen unohtuneita pienten pyöriä. Olen onnellinen.

Ajatukset lipuvat. Sekin ajatus, että pian on taas luonnottoman hiljaista, ei tavaroita lojumassa siellä ja täällä unohtuneina pieniltä siivota paikoilleen. Rinnassa kaihertava tyhjyys ja ikävä.

Välillä suljen silmäni. Tuntuu kesältä.

On loma.

Silittämättömien pyykkien vuori odottaa minua sisällä. Odottakoon.

Ei ole kiire mihinkään. Tartun tähän hetkeen, kun on hyvä olla.

 

(Viime yönä ajatukset eivät lipuneet. Ne piinasivat, säikäyttivät nukkumatinkin.)