Kop, kop! Joulu oveen kolkuttaa.

Kop, kop! Joko sisään tulla saa?

Ei ihan vielä, kun siivoamatta

on koti ja piparit leipomatta.

 

Kop, kop! Joulu oveen kolkuttaa.

Kop, kop! Joko sisään tulla saa?

Ei ihan vielä: nyt illat häärin,

kun lahjoja teen ja paperiin käärin.

 

(2. ja 3. säe Tuula Korolaisen runosta Joulu oveen kolkuttaa)

Huomenna on joulunavaus kylällä. Kotona olemme valmistautuneet pikkujouluun. Ensimmäiset piparit on leivottu. Äitini kätköistä löytyneestä vanhasta joululiinasta ompelin keittiöön verhon.

Lapset ovat innoissaan. Ja malttamattomia.

Minä meinaan stressata. Kunnes vilkaisen kalenteria, suunnittelen ja huomaan, että hyvinhän tässä vielä ehtii. Rauhoitun.

Mutta keskeneräisiä käsitöitä on jo kolme. Joista yksi odottaa lopullista purkutuomiota. Ja loput selitän sillä, että toista pitää kutoa salassa pieniltä.

Minun epäsäännöllinen kolmivuorotyö. Töitä tehdään vuoden jokaisena päivänä, kaikkina vuorokauden tunteina, arkena ja pyhänä. Miehen epäsäännölliset työajat. Pitkiä työpäiviä, joiden päättymisajankohtaa ei ennalta tarkkaan tiedä. Kolme pientä lasta. Ja koira.

Siitä koostuu meidän arki.

Josta emme selviäisi ilman lasten isovanhempia (ja muita läheisiä).

Mummu ja tuffa auttavat lasten hoidossa.

Appiukko käy ulkoiluttamassa koiran sellaisina aamuina, kun joutuisin tekemään sen yksin lasten kanssa aamulla kello kuusi.

 

Mikään kiitos ei tunnu riittävältä.



Apelle tein huovutetut lapaset.

Suuressa kaupungissa. Erilaista kaunista.

 

Käsityömessuilta ostin hahtuvaa. Ja kaupungista löysin myös keltaiset lakanat kevääksi. Vaikka vielä odotellaan talven pakkasia ja lunta.

 

Ihana reissu.

Mutta kaupungista kotiinpäin, maalle, on aina helpottavaa lähteä.

 

Kotimatkalla auto perässämme ajoi takapuskurissa kiinni. Liian lähellä takapenkillä nukkuvia pieniäni. Ärsytti. Kun ei ohikaan tahtonut ajaa.

Radiossa soi laulu, jota muistan vanhempieni kuunnelleen lapsuudessani.

 

Näin tähdenlennon.

Kolme koria. Työpaikalla pidettäviin joulumyyjäisiin.
Myyjäisten tuotto käytetään asukkaiden hyväksi.

Ja yksi kori viemisiksi siskolle perheineen uuteen kotiin.

Näiden jälkeen on ihana kutoa. Ohuilla puikoilla.

Ainoa vapaapäiväni tällä viikolla.
Toistaiseksi en ole saanut aikaiseksi mitään.
Pitäisi siivota (kuten aina vapaapäivänä). Innostus on niin perusteellinen, että pitäisi saada vaihtaa samalla järjestystä. Mieluiten joka huoneessa. (Äkkiseltään arvioituna olohuone on ainoa, missä tavarat mahtuisivat toisinkin.)
Mutta mies on illan pois kotoa. Ja Pienin on kuumeessa.
Ehkä tänään en tee mitään.

Tähän malliin en ihastunut ensisilmäyksellä. Mutta aika pian muutin mieleni. Ja paksut sukat oli ehdottamasti saatava lämmittämään viluisia varpaitani. Kovin mieluisat niistä tulikin.
(Ohje: Kauneimmat käsityöt, Hiillos-sukat)

Haaveilen opettelevani olevani taitava ompelemaan ompelukoneella.

Nyt olen jo jokusen vuoden kerännyt kärsivällisyyttä harjoittelemista varten.

Epäilen olenko koskaan valmis harjoittelemaan, epäonnistumaan. (Kun eihän sitä harjoitteluun malta edes käyttää mitään ihania kankaita.)

 

Toista vuotta olen jemmannut Pienimmän vauva-ajan t-paitaa, josta halusin itselleni meikkipussukan.

Tänään posti toi valmiin pussukan. Kiitos handmade Hippu -blogin Emmille avusta.

 

Kuten näette, pussukka on ihana.



Ja vaikken itse pussukkaa ommellutkaan, opin ompelemisesta. Ainakin sen, ettei kangasvalintani ollut ihan tyypillisimpiä meikkipussukkaan. Lisäksi arvioin kankaan riittävyyden yläkanttiin. Mutta silti pussukka on juuri sopivan kokoinen. Sinne mahtuu kaikki säännöllisesti tarvitsemani meikit.