Kaunis lauantai. Koko perheen yhteinen vapaapäivä.

Siivosin vaatehuoneen. Pohdin talviulkoiluun hankittavia vaatteita ja kenkiä.

Pesin ja silitin pyykkiä.

Ulkoilin lasten kanssa ja lenkkeilin koiran kanssa.

Koko perhe yhdessä purimme vihonviimeisen peräkärryllisen tavaraa vanhasta kodista. Ne tarpeettomat tavarat, jotka oli tuotava pois vasta asunnon uusien omistajien tieltä.

Saunoimme ja söimme iltapalaksi uunivoileipiä.

Vihdoinkin oikea syksy.

On ollut niin monta harmaata sadepäivää. Että tänään työpäivän jälkeen ryntäsin heti lasten kanssa aurinkoon ulkoilemaan. Auringosta huolimatta ulos saa pukea jo kunnolla päälle.

Ulkoilun jälkeen linnottauduin sohvan nurkkaan katselemaan Strömsötä.

Taas olemme saaneet huomata, että asioilla on tapana järjestyä.
Tällä kertaa ihan viime tipassa.

Tietenkin sukat vielä Pienellekin.

Sukat Pienimmälle.

Ei minulla kaupunkiin ole ikävä.
Mutta kotiin.
Ja kotona haluaisin vieläkin lapseni itse hoitaa.

Tänään ampiaiset olivat valloittaneet kotimme.
Taas myyminen viivästyy.
Jostain pitää löytää aikaa yläkerran sisäkaton uusimiseenkin.

Siellä mummun ja tuffan mökillä vietimme pari yötä.
Ensin kahdestaan miehen kanssa, kun mummu ja tuffa tarjoutuivat hoitamaan lapsia.
Kävin soutelemassa. Edellisestä kerrastani airojen jatkeena olikin yli kymmenen vuotta.
Luultavasti viimeisen kerran tänä vuonna kastauduin meressä.
Yöllä kirkas tähtitaivas.
Oli rentouttavaa, kaunista ja niin ihanaa, että palasimme toiseksi yöksi lasten kanssa.

Eilen siivosin kodin.

Aamulla pääsin valvomasta ja vasta ensi viikon puolivälissä on seuraava työpäivä. Eikä tiedossa ole kuin pyykin pesua ja silittämistä. Minulle mieluisin kotityö.

Rentouttavaa ajatella, että on aikaa tehdä mitä huvittaa. Ja ulkonakin on melkein kesä.

Mummun ja tuffan mökille tekisi vielä mieli. Mutta toisaalta haluaisin olla vain kotona. Ilman suunnitelmia ja ohjelmaa. Ehkä vähän pitkästyäkin.